torstai 23. maaliskuuta 2017

Lamppu päässä

Aika ajoin ilmestyy tutkimuksia ja lehtijuttuja kaunokirjallisuuden lukemisen eduista (mm. Runo sytyttää lampun päässä, HS 24.11.2016). Esimerkiksi runojen lukeminen toimii itsehoitokirjallisuutta tehokkaammin oman elämän kysymysten käsittelyssä. Luetun monitulkintaisuus aktivoi aivoja ja omaelämäkerrallista muistia, joten muistojen ja tunteiden käsittely käynnistyy. Lisäksi uppoutuminen kirjallisuuteen, esimerkiksi runoihin, lisää psyykkistä hyvinvointia. 

Ihmissuhdetyössä työskentelevien on tarpeen reflektoida kokemuksiaan, ja siihen kaunokirjallisuus auttaa. Johtopäätökseni on siis, että kirjallisuusharrastus ruokkii positiivisesti työtä. Se antaa perspektiiviä ja työkaluja oman työskentelyn arviointiin ja kehittämiseen. Lamppu päässä voi syttyä, kun omaan toimintaan heijastaa fiktion kuvaamia asioita. 

Koska kirjallisuuden on todettu kehittävän keskittymistä, kielen ja ajattelun taitoja sekä ematiakykyjä, kannattaa lukea itse ja suositella sitä myös muille, myös opiskelijoille. Jokaiselle löytyy jotakin selkokirjoista ja äänikirjoista paksuihin proosaopuksiin. 

Itse olen lukuharrastaja. Harrastus on antanut rutkasti eväitä elämään, siksi sitä suosittelee mielellään muillekin. Kerron esimerkin viimeisimmästä lukukokemuksesta ja sen virittämistä erityispedagogiikka-ajatuksista.



Katja Kallion romaani Yön kantaja (Otava 2017) kertoo oikeasti eläneestä Amanda Aaltosesta (1864-1918), mutta fakta vain häilyy taustalla, romaani upottaa päähenkilön keksittyihin kokemuksiin. Ammatillisesti voi tulkita, että Amandalta voisi diagnosoida ADHD:n, Aspergerin, tunne-elämän ja mielenterveyden häiriöitä. Amanda on levoton, aistiyliherkkä, sopeutumaton ja impulsiivinen. Ympäristö ei kestä erilaisuutta, ja Amanda suljetaan parikymppisenä loppuiäksi eristyksiin Seilin saarelle.

Romaanista voi peilata suhtautumista erilaisuuteen, käsityksiä siitä ja "hoitomuotoja" tähän päivään, nyky-yhteiskuntamme ja omaan suhtautumiseen. Romaanin avulla pääsee "erilaisen" tunteisiin, aistielämyksiin, ajatteluun ja kokemuksiin. Voi vaikka leikkiä ajatuksella, miten nyt amandoille käy: diagnosoidaanko heidät ajoissa, miten erityispedagogisin toimin tuetaan ja ohjataan, miten he löytävät paikkansa yhteiskunnassamme?

Kaikki kertomani on romaanin ajattelua inspiroivaa puolta. Ei voi unohtaa romaanin tunne- ja tunnelmaviritystä. Yön kantaja kerrotaan rakenteeltaan ja kieleltään taiturimaisesti, tunteita koskettaen, jopa kourien. Opetuksesta ja ohjauksesta usein parhaiten jää mieleen elämys ja tunne, niin myös kirjallisuudesta. Sillä on merkitystä. 

Eikä sovi unohtaa kirjallisuuden yhtä puolta, ajanvietettä ja irti arjesta -aspektia.

"Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan."



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti