Hätkähdin Helsingin Sanomien artikkelia, jossa
kerrottiin Poikien Puhelimesta. Jutussa haastateltiin vapaaehtoistyönään
puhelimen päässä päivystävää Joonas Kekkosta.
Kekkonen on huomannut, että pojilta ja nuorilta miehiltä puuttuu tietoa. Tiedonkeruu lukemalla jää vähälle, ja askarruttavia asioita selvitetään YouTube-videoiden avulla. Niiden tieto ei ole aina kuranttia, ja poikien pulmat seksuaalisuuteen, seksiin tai mielenterveyteen liittyen menevät solmuun.
Kaiken tämän edellisen ohella mielenkiintoni kohdistui siihen, mitä Kekkonen on huomannut oppimisvaikeuksien diagnosoinnista. On luonnollisesti hyvä, että entistä paremmin ongelmat diagnosoidaan ja vaikeudet saavat nimen. Se esimerkiksi helpottaa monesti huonommuuden tunnetta. Diagnosointi ei riitä, ja ennen kaikkea: sen taakse ei saa mennä.
Kekkonen on huolissaan nuorista, jotka jättävät tekemättä sen varjolla, että hänellä on jokin diagnosoitu oppimisvaikeus. Diagnoosi heitetään selitykseksi, ja sen varjolla ollaan ponnistelematta. Kekkonen korostaa nimenomaan sitä, että ponnistelua ja sitkeyttä tulisi sitä suuremmalla syyllä harjoittaa. Yhteiskunnassa ei pärjää vetäytymällä ja kieltäytymällä.
Artikkeli piti miettimään erityisopetuksen osuutta asenteiden muokkaajana. Toivon totisesti, että erityisopettajien kannustava ja rohkaiseva ote rakentaa yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä - eikä päinvastoin. On hyvä, että osaamistaan voi osoittaa monella tavalla, mutta ei saa ohittaa sitä, että myös niitä asioita pitää harjoitella, jotka ovat hankalia. Vain niin kehittyy.
Ajattelen etenkin lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia. On todellinen karhunpalvelus, jos lukivaikeuksinen voi aina tehdä luku- ja kirjoitustehtäviä toisin kuin noita taitoja harjaannuttaen. Nyky-yhteiskunnasssa ei (vielä) voi selvitä ilman niitä taitoja. Eli kaikki strategiset konstit käyttöön, jotta vaikeita asioita jaksaa yksi sun toinen prepata.
Kekkonen on huomannut, että pojilta ja nuorilta miehiltä puuttuu tietoa. Tiedonkeruu lukemalla jää vähälle, ja askarruttavia asioita selvitetään YouTube-videoiden avulla. Niiden tieto ei ole aina kuranttia, ja poikien pulmat seksuaalisuuteen, seksiin tai mielenterveyteen liittyen menevät solmuun.
Kaiken tämän edellisen ohella mielenkiintoni kohdistui siihen, mitä Kekkonen on huomannut oppimisvaikeuksien diagnosoinnista. On luonnollisesti hyvä, että entistä paremmin ongelmat diagnosoidaan ja vaikeudet saavat nimen. Se esimerkiksi helpottaa monesti huonommuuden tunnetta. Diagnosointi ei riitä, ja ennen kaikkea: sen taakse ei saa mennä.
Kekkonen on huolissaan nuorista, jotka jättävät tekemättä sen varjolla, että hänellä on jokin diagnosoitu oppimisvaikeus. Diagnoosi heitetään selitykseksi, ja sen varjolla ollaan ponnistelematta. Kekkonen korostaa nimenomaan sitä, että ponnistelua ja sitkeyttä tulisi sitä suuremmalla syyllä harjoittaa. Yhteiskunnassa ei pärjää vetäytymällä ja kieltäytymällä.
Artikkeli piti miettimään erityisopetuksen osuutta asenteiden muokkaajana. Toivon totisesti, että erityisopettajien kannustava ja rohkaiseva ote rakentaa yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä - eikä päinvastoin. On hyvä, että osaamistaan voi osoittaa monella tavalla, mutta ei saa ohittaa sitä, että myös niitä asioita pitää harjoitella, jotka ovat hankalia. Vain niin kehittyy.
Ajattelen etenkin lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia. On todellinen karhunpalvelus, jos lukivaikeuksinen voi aina tehdä luku- ja kirjoitustehtäviä toisin kuin noita taitoja harjaannuttaen. Nyky-yhteiskunnasssa ei (vielä) voi selvitä ilman niitä taitoja. Eli kaikki strategiset konstit käyttöön, jotta vaikeita asioita jaksaa yksi sun toinen prepata.
 |
| Positiivinen pedagogiikka voi olla yksi keino löytää itsestään hyvä sinnittelijä. |
Lähde:
Poikien puhelimessa jopa
9-vuotiaat kysyvät raiskauksista – Joonas Kekkonen kuuntelee poikien
julmimmatkin jutut. HS 6.4.2017.
http://www.hs.fi/elama/art-
http://www.hs.fi/elama/art-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti